lauantai 17. tammikuuta 2015

Je ne suis pas Charlie - En ole Charlie

Ollako Charlie vai eikö olla - siinäpä kysymys.

Meitä kaikkia on järkyttänyt syvästi Pariisissa viime viikolla tapahtuneet joukkomurhat, joiden kohteiksi oli harkitusti valittu satiirisen viikkolehden Charlie Hebdon toimittajat sekä kosher-kaupan juutalaiset asiakkaat. Näiden kahden tapahtuman välissä surmattiin pariisilainen naispoliisi.

Kun Charlie Hebdon toimitukseen kohdistunut isku levisi uutisten ja sosiaalisen median kautta keskiviikkona 7.1. koko maailman tietoisuuteen, ranskalaiset ottivat laajalti käyttöön Je suis Charlie (Minä olen Charlie) -sloganin, joka näkyi niin tv-ruuduissa kuin muussakin mediassa ja sen käyttö levisi hetkessä ympäri maailman. Järkytyksensä ja sympatiansa merkiksi myös moni Facebook-kavereistani näyttää vaihtaneen oman profiilikuvansa Je suis Charlie -logokuvaan. Je suis Charlie -hashtagistä tuli hetkessä Twitterin historian käytetyin aihetunniste.

Osoittaakseen raivoaan tapahtunutta ja sympatiaa uhreja kohtaan moni siis ilmoitti olevansa Charlie. Mutta huolimatta siitä, että minäkin olen tapahtuneesta järkyttynyt ja raivoissani ja tuomitsen iskut sananvapautta ja ihmiselämää kohtaan, en halua halua samastua Charlieen. Seuraavassa kerron perusteluni:

Charlie Hebdo pilkkaa kaikkea sellaista, mikä on pyhää tai tärkeätä suurimmalle osalle maailman ihmisiä. Suomenkielisen Wikipedian määrittelyn mukaan lehti on sävyltään epäkunnioittava ja äänekkäästi toisinajatteleva, ja se on vasemmistolainen ja anarkistinen. Englanninkielinen vastaava sivusto kertoo Charlie Hebdon määrittelevän itsensä vahvasti rasismin ja uskonnon vastaiseksi ja vasemmistolaiseksi (strongly anti-racist, anti-religious, and left-wing). Lehden omalla, ranskankielisellä nettisivulla lehti julistaa olevansa vastuuton julkaisu (journal irresponsable).

Minä en halua olla tuollainen, vaikkakin hammasta purren suostun siihen, että jotkut haluavat. Muistan kyllä, että lukioaikana toimitimme joitakin satiirisia kyhäelmiä, jotka tekohetkellä kyllä naurattivat, mutta rehtorin kansliassa jo hävettivät, mutta ne mennee nuoruuden - tai oikeammin lapsellisuuden piikkiin.

Ranskan pääministeri Manuel Valls piti iskujen jälkeisenä lauantaina 10.1. Nizzan rantapromenadille kokoontuneelle kymmentuhatpäiselle marssijajoukolle puheen, jossa hän totesi seuraavaa: Toimittajat tapettiin, koska he puolustivat sananvapautta. Poliisit kuolivat puolustaessaan teitä. Juutalaiset kuolivat, koska he olivat juutalaisia.

Tämähän kuulostaa ensi alkuun todelta, mutta rohkenen kuitenkin olla sitä mieltä, että edellä mainituista lauseista vain kaksi jälkimmäistä on totta. Charlie Hebdo ei puolustanut sananvapautta, vaan hyödynsi sitä äärimmilleen, niin kuin se on aina tehnyt. Toki sillä oli laillinen oikeus tehdä niin.

Minun on vaikeata ymmärtää, miksi ihmiset, jotka a) eivät ole uskonnonvastaisia, b) eivät halua rienaamalla loukata muiden pyhinä pitämiä asioita, c) eivät ole vasemmistolaisia, d) eivät ole anarkistejä, tai e) eivät ole vastuuttomia teoissaan, haluavat yhtäkkiä samastaa itsensä sellaisiin.

Ymmärrän, että Charlie Hedbo, johon hyökkäys kohdistui ensimmäiseksi, sai surullisen paalupaikan maailman mediassa, mutta olen surullinen siitä, että Vincennesin taajamassa kosher-kaupassa tapetut juutalaiset eivät nousseet lainkaan samassa mittasuhteessa median valokeilaan. Oli helpompaa marssia ja liputtaa väärinkäytetyn sananvapauden puolesta kuin niiden, jotka saivat surmansa vain sen tähden, että olivat juutalaisia. On ironiaa - mikä saattaa olla väärä termi tässä yhteydessä - että juutalaiset ja juutalaisuus ovat olleet maalitauluna Ranskassa sekä Charlie Hebdolle että islamisteille, ja että ne kietoutuvat tässä järkyttävässä tragediassa näin yhteen.

Ranskan noin puoli miljoonaa juutalaista ovat jo vuosia kokeneet pelkoa johtuen kymmenkertaisen muslimiväestön keskuudessa tapahtuneesta radikalisoitumisesta ja sen myötä kasvaneesta ja yhä väkivaltaisempia muotoja saaneesta antisemitismistä, joka on kohdistunut sekä juutalaisiin että heidän ylläpitämiin kouluihin, yrityksiin ja synagogiin. Tämän seurauksena vuonna 2014 noin 7000 Ranskan juutalaista muutti Israeliin ja luvun ennustetaan kaksinkertaistuvan 2015.

Atlantic-lehdelle heti iskujen jälkeen antamassaan haastattelussa pääministeri Valls sanoi, että jos Ranskan juutalaiset lähtevät maasta suurin joukoin, koko tasavalta on epäonnistunut eikä Ranska ole enää Ranska. Lisäksi Monsieur Valls tuomitsi eilen Ranskan parlamentissä antisemitismin nousun sanoen seuraavaa: emme ole osoittaneet riittävästi raivoa..., kuinka voimme hyväksyä, että kuolema juutalaisille -huudot kaikuvat kaduillamme.

Koska Charlie Hedbo on jumalaton ja uskonnonvastainen, sen aikaansaannokset konkretisoituvat kristittyjenkin elämässä. Eilinen Ylen uutinen raportoi, että Afrikassa muslimit ovat satiirilehden toiminnasta raivostuneina hyökänneet kristittyjen kimppuun tappaen useita ja polttaen kirkkoja. Hetki sitten julkaistu Hesarin uutinen kertoo vihan levinneen myös Venäjän muslimialueille. Näiden uutisten perusteella Ranska vaikuttaa nyt olevan synonyymi kristillisyydelle muslimimaissa.

Ehkäpä kysyt miksi? Siksi, että jälkikristillisen Euroopan johtajat ovat antaneet siunauksensa tälle rienaukselle, mikä luonnollisesti vesittää sen mandaatin taistella kristittyjen oikeuksien ja kohtelun puolesta oman tonttinsa ulkopuolella. Toisaalta, eihän Eurooppa ole kyllä muutenkaan tehnyt juuri mitään kristittyjen puolustamiseksi ISIS:iä tai Boko Haramia vastaan, joten väitteeni on lähinnä hypoteettinen.

Olisiko siinä ideaa, että yrittäisimme elää elämämme niin, ettemme käyttäisi oikeuksiamme vastuuttomasti muiden loukkaamiseksi ja että puolustaisimme ensisijaisesti niitä, jotka joutuvat ilman omaa syytään väkivaltaisten hyökkäysten kohteeksi?

Toivottavasti Pariisi opettaa Euroopalle jotakin.